Olin viime marraskuussa Etyjin vaalitarkkailijana Yhdysvaltain kongressivaaleissa. Kiertelin vaalipaikkoja Washington D.C.:n ja Virginian alueella, arvioin äänestysmenetelmien luotettavuutta ja osallistuin asiantuntijaseminaariin, jossa käytiin läpi Pohjois-Amerikan poliittista järjestelmää.
Maailman demokraattisimpana itseään pitävässä maassa asiantuntijat olivat huolissaan alhaisesta äänestysprosentista, jonka odotettiin jäävän noin 37 prosentin tuntumaan. Kun kerroin, että meillä Suomessa eduskuntavaalien äänestysprosentti oli viime vaaleissa noin 70 ja kunnallisvaaleissakin 58, he kyselivät, miten ihmeessä olemme saaneet kansan innostumaan vaaleista. Tuli lyhyeksi aikaa tyytyväinen olo. Vaikka meilläkin ollaan huolissaan alenevista äänestysprosenteista, lukemat ovat silti täällä aivan toista luokkaa kuin siellä. Voisi kuvitella, että korkeahkon äänestysprosentin perusteella täällä meillä demokratiaa itsessään ja poliitikkoja sen toteuttajina, arvostetaan.
Toisin kuitenkin näyttää olevan. Poliitikkovihamielisyys on nyt suurempaa kuin kertaakaan niiden 11 vuoden aikana, jotka olen ollut mukana politiikassa. Taloudellisesti vaikeina aikoina on ymmärrertävää, että vihaista ja turhautunutta sähköpostia ja nettikirjoittelua tulee tavallisilta kansalaisilta. Koetaan, osin oikeutetustikin, että poliitkot ovat syyllisiä kaikkeen ikävään, jota elämässä tapahtuu. Mutta en puhu nyt siitä. Puhun siitä, kuinka vaikeaksi kampanjatyön tekeminen on meillä tehty.
Se nyt taitaa olla jo kaikille selvää, että yritykset ja edunsaajaorganisaatiot ovat kuin herhiläiset kansanedustajien kimpussa pitkin eduskuntakautta. Mutta sitten kun tulee vaalien aika, suurin osa katoaa kuin siili pensaikkoon, yht’äkkiä jonnekin näkymättömiin. Poliitikosta on tullutkin epäilyttävä, jopa vahingollinen turhake ja imagohaitta.
Myös konkreettinen vaalityö on tehty erittäin vaikeaksi. Espoossa virkamiehet antoivat muutama viikko sitten ensin täysin harhaanjohtajavat ohjeet tienvarsimainontaan. Sitten he keräsivät pois ulkojulisteet, osittain myös sellaisten teiden varsilta, joissa mainostamisen piti olla sallittua. He veivät julisteet varastoon, josta ne piti käydä itse hakemassa. En löytänyt omiani epämääräisestä kasasta. Rahan ja puurtamisen arvoista tavaraa katosi kokonaan.
Porvoossa emme kahden kansanedustajakollegan kanssa päässeet tarjoamaan kahveja kuin vasta kolmanteen kahvilaan, koska poliittiset tilaisuudet oli päätetty kieltää. Viime viikolla Eero Lehti ja minut häädettiin itäisellä Uudellamaalla pois erään keskikokoisen marketin tuulikaapista kuin ilkivaltaa tehneet nuorisorikolliset. Olimme hetkeksi tulleet sisään lämmittelemään. Pari päivää sitten kuulin, että kahvilatilaisuutemme Espoon keskuksessa sijaitsevassa kauppakeskuksesssa on viimeinen eikä jatkossa omistaja enää salli poliitikkoja tiloihinsa.
En ymmärrä, miksi vaalikampanjan tekeminen on tehty näin vaikeaksi. Miten ihmiset löytävät ehdokkaat, jos heitä ei näy missään? Lehtimainostaminen on niin kallista, että vain harva pystyy sitä tekemään. Vaalit ovat kuitenkin osa demokratiaa ja ilman ehdokkaita, jotka asettavat itsensä alttiiksi ehdokkuudellaan, tai tukijoita, sitä ei ole. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka sateessa ja tuulessa, selkäkipuisina ja nuhaisinakin vievät ulkomainokset paikoilleen, jakavat esitteitä postiluukkuihin ja ottavat toreilla välillä kiivaastakin palautetta antavien ihmisten vihat niskoilleen. He ja me ansaitsemme ihmisarvon siinä missä muutkin. Me teemme tätä työtä, koska me uskomme asiaamme.
Onkohan Suomella mennyt liian pitkään liian hyvin, kun joiltakin on unohtunut, että demokratia on edelleen tärkeä saavutus? Se on saavutus, joka yllättävän lähellä maamme rajoja edelleen on vain kaukainen tavoite. Vaikka joku yksittäinen poliitikko jok’ikisessä tien poskessa olevalla naamataulullaan kävisi poikkeuksellisen paljon hermoille, yritetään elää sen kanssa. Emme kai halua, että äänestysprosentti on tulevaisuudessa 37 tai alle, kuten Yhdysvalloissa?
