Suomi tunnetaan peruskoulutuksen kärkimaana, mutta Pisa-tuloksemme ovat laskussa, ja koulumaailmasta kantautuu muitakin huolestuttavia uutisia.
Yksi erityisen suuri haaste on niin kutsuttu inkluusio eli se, ettei erityistä tukea tarvitsevia oppilaita enää ole omissa erityisluokissaan vaan he osallistuvat yleisopetukseen. Meillä Suomessa inkluusiomallia on viety eteenpäin vuodesta 2011 toteutetun oppimisen ja koulunkäynnin tuen uudistuksen myötä.
Monet pitävät inkluusiomallia ongelmallisena, koska siinä sekä oppilaan oikeus oppia että opettajan oikeus opettaa kärsivät.
Inkluusion takia samassa luokassa saattaa olla kolmannes tai jopa enemmän oppilaita, joilla on erilaisia käytöshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia sekä lapsia, joiden suomen kielen taito ei riitä annettujen ohjeiden ymmärtämiseen. Niinpä opettajan ajasta iso osa kuluu pelkästään opastukseen ja järjestyksen pitämiseen. Ne oppilaat, jotka haluaisivat oppia, kärsivät, kun opettajien aikaa ei riitä heille.
Ensimmäinen askel toimivampaan koulumalliin olisi ongelmien tunnustaminen. Puhdasoppinen inkluusio on liian kunnianhimoinen tavoite. Sitä paitsi monien mielestä inkluusiosta on tullut vain kaupunkien keino säästää koulujen resursseista.
Täydellinen inkluusio on kuitenkin toimintamallina niin vaativa, että resursseja tuskin koskaan saataisiin tarpeeksi. Sen takia parempi vaihtoehtoehto olisi lisätä pienryhmiä ja erityisluokkia varsinkin vahvempaa yksilöllistä tukea tarvitseville lapsille sekä varata niille pysyvä rahoitus. Yhteys muihin oppilaisiin voitaisiin säilyttää sisällyttämällä lukujärjestykseen riittävä määrä kaikille yhteisiä tunteja.
Peruskoulunsa päättää jo nyt joka vuosi yhä enemmän nuoria, joiden luku- ja laskutaidot ovat niin huonot, että selviytyminen työelämässä on vaikeaa. Tämä kehitys on pakko pysäyttää.
Kirjoittaja on espoolainen kansanedustaja ja kaupunginvaltuutettu (kok.).
Juttu julkaistu alun perin Länsiväylässä