Niinhän siinä sitten kävi, että Kokoomus ei ole mukana hallitusneuvotteluissa, joita vetää Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne. Tämä kävi selväksi pari päivää sitten. Suomeen ollaan nyt synnyttämässä vihervasemmistolaista sosialistihallitusta.
Ainakin virallisesti suurin syy Kokoomuksen ulosjäämiselle on se, että käsityksemme Suomen työllisyys- ja taloustilanteesta olivat lopulta liian erilaiset. Korostimme sitä, että työllisyysaste on nostettava 75 prosenttiin ja että talouden on oltava ylijäämäinen vuonna 2023, kun kausi päättyy. Myös kestävyysvajeen hallinnalle oli tavoite, samoin kuin kokonaisveroasteen pitämiselle kurissa.
Todelliset syyt ulosjäämiselle ovat silti todennäköisesti muualla. Demareissa on varmaankin katsottu vaalituloksia historiassa taaksepäin ja todettu, että hiiskatin huonosti on yleensä käynyt demaripolitiikalle ja puolueen kannatukselle eduskuntavaaleissa sen jälkeen, kun Sdp on ollut kokoomuksen kanssa samassa hallituksessa. Ei kokkareita eikä sinipunaa, pliis!
Viikko sitten perjantain istunnon jälkeen tilapäisenä puhemiehenä toimineelta Antti Rinteeltä jäi mikki vahingossa päälle. Ennen mikrofonin äkillistä sulkemista hän totesi närkästyneen oloisena vieressä olijoille, että ”aika outoa tuo kokoomuksen toiminta taas”. Silloinhan oli juuri puhuttu eduskunnan uudesta istumajärjestyksestä, jossa Perussuomalaiset siirrettäisiin salin oikeaan laitaan. Asia kuitenkin päätettiin yllättäen siirtää seuraavalle viikolle.
Olen pannut merkille, että usein juuri tahattomasti tulee lausuttua se, mitä oikeasti ajattelee. Kaikilla meillä taitaa olla tästä kokemusta. Vahingossa auki jääneen mikin kautta paljastui ”peukku alaspäin” –tyyppinen viesti Kokoomukselle. Työpaikoilla on aina erilaisia jännitteitä erilaisten kuppikuntien välillä eikä eduskunta tietenkään poikkea niistä. Kyllähän me jokainen teemme mieluiten läheistä yhteistyötä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa muutenkin juttu luistaa ja arvomaailmat kohtaavat.
Se tietysti ihmetyttää, että Suomeen neuvotellaan nyt vihervasemmistolaista sosialistihallitusta, vaikka kansa ei ihan niin äänestänyt. Kun eduskunnan toiseksi ja kolmanneksi suurimmat puolueet Perussuomalaiset ja Kokoomus ovat nyt ulkona, niin mitähän äänestäjät tästä tykkäävät? Erityisesti ihmetyttää Keskusta. Puolue menetti 18 paikkaa ja kannatus laski 13,8 prosenttiin. Silti se on nyt käymässä hallitusneuvotteluja ja pohtii varmaan paraikaa omia henkilövalintojaan valtiovarainministeriksi jne. Herää kysymys, miten kaikki tämä vastaa kansalaisten käsitystä demokratian toteutumisesta? Mitä virkaa on vaaleilla, jos niiden tuloksella ei ole merkitystä?
Kokoomuslaisena kansanedustajana sopeudun kyllä nopeasti mahdolliseen uuteen asentooni oppositiopoliitikkona. Siinä ei ole mitään ongelmaa. Jossain määrinhän se rooli on jopa helpompi kuin hallituspuolueessa. Saa kerrankin sanoa, mitä oikeasti ajattelee ilman, että täytyy miettiä, mitä kompromisseja tämänkin päätöksen taakse tarvittiin. Vaikka aikaa on jo kulunut vuoden 2011-2015 kuuden puolueen sateenkaarihallituksesta, niin kyllä sen muisto väijyy edelleen mustana pilvenä mielessä. Vasemmistoliitto ja toinen vasemmistopuolue Vihreät samassa hallituksessa kokoomuksen kanssa tarkoittivat sitä, että itsekin jouduin monta kertaa painamaan jaa-nappia, vaikka tiesin että tämä päätös ei ole hyväksi Suomelle. Näin varsinkin puolustuspolitiikan ja talouden puolella. Maamiinat ja Ottawan sopimus, jos muistatte?
Mutta takaisin hallitusneuvotteluihin. Olen huolissani Suomen suunnasta. Kuka ne sinänsä hyvää tarkoittavat eläkeläisille luvatut vappusataset ja muut Sdp:n vaalilupaukset maksaa? Tavallinen työssäkäyvä keskiluokkainen opettaja tai yrittäjäkö? Sekö joka nytkin jo maksaa suurimman osan hyvinvointivaltion kustannuksista? Mitkä kaikki verot nousevat? Paljonko valtio velkaantuu lisää meidän lastemme piikkiin?
Tänään eduskunnan täysistunnossa oli puheenaiheena vaalirahoitus ja yhtenä osa-alueena ammattiyhdistysliikkeen erittäin mittava vaalituki vasemmiston kansanedustajaehdokkaille. Tämä sama ammattiyhdistysväki, kuten SAK, näkyy nyt hallitusneuvottelukuvissa Antti Rinteen vierellä lobbareina. He eivät ole suinkaan neuvottelusalien käytävillä, vaan suoraan pöydissä kirjoittamassa hallitusohjelmaa.
Ammattiyhdistysliikkeen vahva kädenjälki hallitusohjelmassa ei lupaa hyvää työmarkkinoiden joustavuuden kannalta. Ja joustavuutta me nimenomaan tarvitsisimme. 75 prosentin työllisyysasteeseen pääsy tarkoittaa 70 000 – 90 000 uutta työpaikkaa. Ne eivät synny itsestään, etenkään jos talouskehityksen uhkakuvat toteutuvat huonoon suuntaan.
Keskustalle yksi kynnyskysymyksistä hallitukseen menosta oli maakuntamalli, jossa on 18 maakuntaa. Kun Vihreät ovat puolestaan aiemmin vaatineet maakuntaveroa näille 18 maakunnalle, niin toivoa sopii, että näitä kahta tavoitetta ei nyt soviteta yhteen. Siinä taas rokotettaisiin veronmaksajaa. Monenlaisia kauhukuvia on nyt ilmassa, mutta katsotaanpas mitä tuleman pitää, kun hallitusohjelma on valmis. Kaikenlaistahan voi vielä tapahtua.
Tänään sain uuden torkkupeiton työhuoneeseeni, mutta sille ei tule olemaan käyttöä. Oppositiossa ei ole todellakaan aikaa torkkua. Siellähän sitä vasta virkoaa!!